Hassua, miten tärkeää minulle on, että kun mainitsen blogista, juttukumppanini tarttuu aiheeseen. Toivon hänen kysyvän jotakin tai ilmaisevan, että lukee blogiani. Kommentit kasvotusten tai puhelimitse kelpaavat kyllä yhtä lailla kuin kirjoitusten vastauslokeroihin jätetyt.
Eritoten tältä tuntuu, kun puheeksi tulee pääasiallinen, matkablogini. Huomaan ajattelevani, että elämäni ei kiinnosta, jos ei kirjoittelustani halua ottaa selvää. Tapa osallistua elämääni ja ottaa selvää, mitä minulle kuuluu, on lukea juttujani verkosta. Siltikin, vaikken ole kovin ahkera somen käyttäjä ja suostun kyllä vaihtamaan ne kuulumiset kahvikupposen ääressä tai korvatusten.
Ystäväni haluaa pitää runoillat, joissa lausuu säkeitään, kaveri-iltoina, ja kaverit nyökyttelevät kyllä ymmärtävänsä, ettei tekstejä paljasteta perheenjäsenille. Maailmansa sanoista rakentanut bloggari ja lukija ei seuraa. Tuumin aina, että jos läheiseni ei tunne minua kirjoittajana, hän ei tunne minua vaan hänellä on mielikuvituksensa käsitys minusta, ei todellista. Omituisen vahva tuo kirjoittajan identiteetti voi olla!